Silmänruokaa - Eye candy

Enpä kerrokaan, mitä tästä tulee. Arvata saa. Ei liity jouluun.

 

I won´t tell what this will be. You can guess, if you like. 

It has nothing to do with Christmas.

<a href="http://www.bloglovin.com/blog/4254039/?claim=v7r322wx4w8">Follow my blog with Bloglovin</a>

K-tuoli - The light armchair

Kansatuoli, kevyt nojatuoli, Alfred Kanervan tuoli? Rakkaalla lapsella on monta nimeä, eikä kukaan taida tietää mikä niistä on alkuperäinen. Varmaa on ainakin että tämä tuolimalli kuului kansanhuoltoministeriön huonekalumalleihin. 1940-luvulla, kun kaikesta oli pulaa, huonekalutehtailla oli tarkat ohjeet, mitä ja millaista mööpeliä sai valmistaa. Tämä tuolityyppi oli yksi sallituista. Kun nettiä selaa hakusanalla k-tuoli, huomaa sen olleen todella suosittu, sillä niitä on yhä jäljellä paljon. Se on myös ilmeisen rakastettu tuoli, sillä pikaisella selauksella löysin 5-6 blogipostausta k-tuolin kunnostukseta.

Menin työväenopiston verhoilukurssille, jotta isoäidin äidin nojatuoli pääsisi taas entiseen loistoonsa. Se uskollisesti oli kulkenut kanssani muutosta muuttoon noin 20 vuoden ajan. Viimeiseen viiteen vuoteen siinä ei ole enää voinut istua, käsinojat ovat pysyneet paikallaan vain pikahihnoilla ja sen päälle on kasattu lajiteltavaa pyykkiä. Siinä se on nököttänyt makuuhuoneen nurkassa, alati vaihtuvan vaatekasan alla ja odottanut aikaansa.

Tuolin takaselän nupeja purkaessani mietin, mitä tuleville polville jää 2010-luvun kalusteista? Ikeat sun muut suomisoffat, haluavatko meidän lapsenlapset enää korjata niitä? Säästäisikö kukaan Maskun vuodesohvadivaania 20 vuotta kunnostakseen sen? Osaavatko minun jälkeeni tulevat enää nauttia hamstraamisesta?

 

 

Tuosta se lähtee! Here it begins, the return of the chair!

Kangas oli ollut paljon tummempaa. - The fabric had been much darker. 

Ei meriheinää, vaan sanomalehisuikaletta. Not straw, but sliced newspaper.

 

Kun olin purkanut tuolista kaiken, paitsi pohjalla olleen rautalankaristikon, alkoi jälleenrakennus. Sen ensimmäinen vaihe oli tikutus. Suuriin naulanreikiin työnnettiin liimaa ja kebabtikkuja, pienempiin hammastikkuja. Tikut kaitkasitiin sivuleikkurilla. Pohjan rautalankojen päälle niitattiin tiheä pellavakangas. Siihen sijoitettiin 9 jousta - 6 korkeampaa eteen ja 3 matalampaa istuimen takaosaan. Kukin jousi ommeltiin kiinni kankaaseen alimman renkaan etureunasta, takareunasta ja sivuilta.

Uudet jouset - New springs.

Kerrankin saa lyödä naulat vinoon!

For once all the nails should be askew

Tuolin reunoihin eli sarjoihin lyötiin rivi isohkoja nauloja asentolankoja varten. Asentolangat kulkevat reunasta reunaan ja kiinnittävät jouset toisiinsa oikeaan asentoon. Tällä muotoillaan istuin, niin että se on korkein keskeltä ja kartuu kauniisti eteen ja sivuille. Lankojen solmiminen oli rankkaa työtä, jonka jälkeen oli sormetpäät hellänä. Jousien päälle tuli uusi pellavakangas, johon ommeltiin ainelangat.

Ainelangat ommellaan löysälle jotta niiden alle saa tungetuksi paljon meriheinää. Meriheinä, itse asiassa palmukuitu, on tuolin varsinaista täytettä. Sitä sullotaan ainelankalenkkeihin valtavia määriä, pöyhitään välillä ja sullotaan lisää. Käsittelyn aikana meriheinä ikäänkuin huopuu kasaan ja saa jämäkämmän muodon. Meriheinän päälle kiinnitettiin toinen, harvempi säkkikangas, joka ommeltiin kiinni hirmusella kaksikärkisellä neulalla, läpi koko tuolin. Kaiken tämän kerkesin tehdä kahden työpäivän päivän aikana! Palaan k-tuoliin uudella postauksella heti kun työ on edennyt.

Merihenä kiinnitetään läpiveto-ompeleella. Fixing the straw.

 Selkään tuli kaksi satulavyötä, joita ei ollut alkuperäisessä virityksessä.

Folk chair, light armchair, The Alfred Kanerva -chair. This type of chair has many names in finnish. No-one knows what the k stands for. This model has been very popular 1920-50. In the 1940s many goods were strictly rationed and there was a shortage of for example metal and textiles. The furniture factories were not allowed to produce too luxurious products. This was one of the models aproved by the wellfare ministery. After 1944 a lot of new furniture was needed, when the evacuees from the lost Carelia were relocated in Finland. This might be some of the reasons of it´s popularity. The light armchairs are still popular, a quick search gave 5-6 blogposts about their restoration.

I am taking a eveningclass in upholstery, so I can restore my great grandmothers chair to it´s former glory... It has moved with me for the last 20 some years. For the last 7 years it has been in such a bad condition it was impossible to sit in it. The arms were held together with a belt. It was standing in a corner, patiently biding it´s time.

While I was pulling out the tacks from the back of the chair I touhgt about the furniture of the 2010´s. The stuff from ikea and other such places, will my grandchildren ever want to repair them? Will anyone save a sofa-bed from 2012 for 20 years in order to fix it? Will those who come after me be able to enjoy vintage? I will post more about my armchair as the work makes porgress.

Virvon varvon - Celebrating Palm Sunday

Herra hevolla ajeli
Vapahtaja varsallansa
Jersalemin linnan viertä
läpi suuren Lammasportin
ukset kuldaset kumarsi
kansa kaikki karkeloitsi
pajattivat pienet lapset
kukat varvat kannetihin.
Virvon varvon vitsasella
tällä pajulla pajatan.
Emmä sulta palkkaa vaadi,
enkä viikoksi velkua,
hospoti blahoslovikkua!

Tässä virpolorua kaikille, saa ottaa käyttöön ja levittää eteenpäin. Lorua on koostettu perheesämme ainakin kolmen palmusunnuntain ajan. Olemme pyrkineet tuottamaan folkloristisesti ja teologisesti täyttä tavaraa. Runomitta on oikein ja säkeitä on parhaaseen kansanrunotyyliin (intertekstuaalisesti) kierrätetty vanhoista runoista. Pieni hätä tuli käteen kun selvisi, että Jeesus ratsasti kenties Kultaisesta portista, eikä ainakaan Lammasportista. Säe "läpi suuren Lammasportin" oli niin nappiinsa, ettei siitä oikein voinut luopuakaan. Päätin, että espoolaisen tradition mukaan käytettiin Lammasporttia. Se on perusteltua, koska jos joku ortodoksinen, lukutaidoton kansanrunoilija tunsi jonkun Jerusalemin porteista nimeltä, se oli Lammasportti. "Ukset kuldaset kumarsi" on sitten myönnytys tuoreelle tiedolle. Jersalem ei sitten ole kirjotusvirhe vaan kansanomaistus, joka saa mitan svengaamaan oikein. Puhutaanhan kansanrunoissa myös Jortanasta, eli siis Jordanista.

----

On Palm Sunday finnish orthodox children give willow branches decorated with paper flowers or feathers to friends and neighbours, and say a little poem to wish them blessing and good fortune for the future. Sometimes they are given sweets - but it is not a "trick or treat" -kind of thing. In the picture fathers Petri and Miska are blessing the willows.

Eläviä kuvia - Living pictures

Suuri paasto on jo hyvällä alulla. Paastovireeseen sopii mainiosti kaikkien pikku ikonimaalareiden suuri opetuselokuva, Tarkovskin Andrei Rublev. Vanha kunnon Mosfilm tarjoaa sen nähtäville netissä, yhdessä lukemattomien muiden, vähemmän kuuluisien neuvostoelokuvien kanssa. (Sivuston kuvaruudun alla on painike, josta voi valita englanninkielisen tekstityksen.) Tässä postauksessa paljastuu joitakin elokuvan juonenkäänteitä, joten jos et halua tietää mitään etukäteen, katso elokuva ensin! Toisaalta elokuva on niin monikerroksinen, että suosittelen Wikipedian artikkelin lukemista ennen elokuvaa.

On merkillistä, kuinka elokuvat muuttuvat ja elävät katselukerrasta toiseen. Kun ensimmäisen kerran näin Andrei Rublevin, minuun vaikutti eniten loppupuolen kohtaus, jossa nuori Boriska on saanut suuren kellon valettua. Tällä katselukerralla hätkähdin ihan fyysysestikin kohtausta, jossa ikonostaasi paloi mongolien hyökkäyksen jäljiltä. Silmä tunnisti Johannes Edelläkävijän nyt niin tutun hahmon ikonien joukosta ja minua puistatti. Ikonimaalausta opetellessani minulle on tullut yhä selvemmäksi, että ihminen ikonissa on elävä ihminen. Ei ehkä länsimaisen lääketieteen määritelmien mukaisesti elävä, mutta kuitenkin sillä tavalla olemaassa oleva, että häneen voidaan kohdistaa ajatuksia, puhetta, rukouksia. Ikonin ihminen on Elävien maassa, ja hän voi monin tavoin myös tavoittaa meidät.

Itse asiassa elokuvassa ei juurikaan maalata ikoneja tai freskoja, korkeintaan pestään hieman siveltimiä. Tarinan ytimenä on luova ihminen, ne eri tavat joilla luovuus meistä virtaa. Nämä erilaiset luovuuden mallit tuntuvat minusta tutuilta, toisin sanoen olen edes joskus kokeillut kaikkia näitä lähestymistapoja.

Elokuvan alussa utelias keksijä yrittää lentää kuumailmapallolla, tavoitella taivasta. Voidakseen luoda, ihmisen on pyrittävä mahdottomaan, ja tiedettävä että pahin voi tapahtua. Taiteilijan työ on kävellä tyhjyyden yli. Andrei on maalaamassa Viimeistä tuomiota, mutta epäröi aihetta, sillä ei halua ihmisten uskovan jumalaan silkasta pelosta. Andrein oppipoika Foma (Tuomas),  turhautuu tämän epäröintiin ja lähtee muualle töihin. Fomalle luovuus on nimenomaan tekemistä, toimintaa, liikettä.

 

Durotshkalle, pyhälle houkalle, kauneus on järjestystä - seinä johon on roiskahtanut maalia saa hänet tolaltaan ja mongolien hyökkäyksessä kuolleen naisen tukka on letitettävä tarkoin, jotta asiat olisivat edes hieman paremmin. Mekaaninen käsillä tekeminen rauhottaa ahdistunutta mieltä. Andrei, joka on puolustaessaan Durotshkaa tappanut miehen, vetäytyy puhumattomaksi, maalaamattomaksi. Paha ihmisen sisällä tukkii luovuuden. Tai tarkemmin sanottuna, kun käsitämme oman syntisyytemme, luovuus saattaa käydä mahdottomaksi.

Kellonvalaja-Boris lähtee tekemään ruhtinaalle suurta kelloa, vaikka ei ole varma tietääkö kaiken tarvittavan - hän panee kaiken peliin ja onnistuu. Boriksen rohkeus päästää jotakin liikkeelle myös Andreissa. Hän haluaa taas maalata, luopuu hiljaisuuslupauksestaan ja lausuu yhden elokuvahistorian kauneimmista repliikeistä. "Mennään Troitsaan, sinä valat kelloja ja minä maalaan ikoneja."

Noissa sanoissa piilee kumma lohtu, ne tekevät minut onnelliseksi.

Great Lent started a few weeks ago. Andrei Tarkovskys film "Andrei Rublev" goes well with the mood of the lent. Good old Mosfilm has made it available online, together with many other less famous soviet films. On the site, you will find a tab for english subtitles under the screen, to the right. In this post, I write about the film, so if you want to see it without knowing the plot, watch it first! On the other hand, this film is so full of symbols and layers of meaning - I recommend you read the Wikipedia article before watching.

Is it not strange how films seem to have a life of their own, every time you watch them they have changed? You understand new things, see things you have not seen before. When I first saw this film, the scene in the end, when young Boriska has managed to cast the great bell, felt so important. This time I was very shocked by the scene where the Mongols had raided the town of Vladimir and the iconostasis was burning. My eye picked out the now so familiar figure of St. John the Forerunner among the icons, and I shuddered. During my studies of iconography, it has become clear to me that a human being in a icon is a living person. Maybe not alive according to the criteria of western medicine, but existing in that sense that you can adress him with thoughts, speech, prayers. The person in a icon is in the Land of the Living, and he can in many ways reach out to us too.

As a matter of fact, not much painting gets done in the film, at most, they wash their brushes a little. The focus of the film is creativity, the different ways a creativity flows from us. All of these models of creativity seem very falmiliar to me. In other words, I have applied them in my life and work.

In the very beginning of the film, an inventor is experimenting - unsuccesfully - with a hot-air balloon, as he tries to reach the sky. We do have to aim high and know the worst can happen. An artist is the one who must walk over the void. Later in the film Andrei is preparing to paint the Last Judgement, but hesitates because he does not want people to belive in God out of fear. Foma, (Thomas) his apprentice is frustrated and leaves to work elsewhere. For him, creativity is doing, action, movement.

For Durotshka, the holy fool, the order of things equals beauty - a wall splattered with paint makes her very upset, and she feels that the hair of a woman killed in the Mongolian raid has to be braided, to put things right again. Andrei, who has killed a man to defend Durotshka, takes a wow of silence and stops painting. The evil inside us stems our creativity. Or, to be more accurate, when we realize our own sinfullness, creativity might become impossible for some time.

Bellfounder-Boris commences the casting of the bell comissioned by the prince, although he is uncertain wether he knows everything he needs. He puts everyhting at stake - and succeeds. Andrei is moved by Boriskas courage, it makes him want to paint angain. He breakes his silence and utters one of my favorite lines in film history: "Let´s go to Troitsa, you cast bells and I paint icons".

There is a strange consolation in those words, they make me happy, somehow.