seurasin sarjaa innoissani ja luin samanaikaisesti Jules Vernen alkperäistä kirjaa, sekä tarkastelin upo-uudesta, hienosta, kovakantisesta Peruskoulun kartastosta Michael Strogofin seikkailujen etenemistä halki Venäjän maan Pietarista Irkutskiin. Tosin kartassa luki Neuvostoliitto ja Leningrad, mutta se ei haitannut kokoaisvaltaista eläytymistäni. Venäjän maantiedon kokeesta tuli kiitettävä ihan puolivahingossa, kiinnostukseni historiaan ja maantieteeseen jäi pysyväksi.
Pari vuotta myöhemmin löysin Mika Waltarin, tarkemmin sanottuna Klaudia-fammulle kuuluneen Ihmiskunnan viholliset, ja Historian kartasto nousi arvoon arvaamattomaan. Antiikin Egypti, Kreikka, Rooma ja keski-ajan Eurooppa saivat selkeämmän hahmon. Vähän väliä piti tarkistaa asioita: Keitä olivat juutit, jotka tulivat hävittämään Turkua Mikael Karvajalassa? Entä skyytit Sinuhessa? Ja mitkä ihmeen etruskit? Silloinen peruskoulun historian opetus taisi sivuuttaa heidät kokonaan. Kiitokset Waltarille, olin koko ajan askeleen opetussuunnitelmaa edellä.
Kouluvuosien jälkeen tällainen lähdeaineiston käyttö jäi vähemmälle, kunnes viime aikoina olen taas palannut tapaan etsiä tietoja kirjan tai elokuvan takaa. Esimerkiksi elokuva Tyttö ja helmikorvakoru johdatti minut, paitsi lukemaan kirjan, myös tarkistamaan Wikipediasta kaiken Johannes Vermeeristä, sekä paneutumaan laajan Coloria-sivuston tietoihin erilaisista väripigmenteistä. Elokuva The other Boleyn girl sai minut päivittämään tietoni Henrik VIII:stä ja ihan äskettäin koukuttavan hyvin kirjoitettu TV-sarja Downton Abbey innosti minut kertaamaan I maailmansodan syyt ja seuraukset.
Joitakin viikkoja sitten löysin kirjaston poistohyllystä liikuttavan kuluneen kappaleen Mika Waltarin Johannes Angeloksesta. Se oli mieluinen löytö, sillä omaa ei ollut. Teinivuosina en jostain syystä ollut siihen tarttunut, mutta olen lukenut sen noin 10 vuotta sitten, uunituoreena ortodoksina. Ensimmäisestä lukukerrasta jäi melko neutraali vaikutelma: tasavahvaa Waltaria, teologista pohdintaa ja hstorliallisesti tarkkoja yksityiskohtia. Nyt oli aika kypsä uusinnalle.
Osoittautui että ajoitus oli oikea. Taustatietoni Bysantista ovat jo tätänykyä vähintäänkin kohtalaiset. Etenin hiljalleen, en ole kovin nopea lukija, eikä aikaakaan ole samalla tavalla kuin ennen lapsia. Sitä mukaa kuin sulttaanin joukot lähestyivät kaupunkia, pengoin oheistietoja netistä, wikitin kaiken Konstantinopolin piirityksestä, löysin kuvan Orbanin jättiläistykistä, ja kuvan ketjusta, joka sulki sataman sulttaanin laivastolta, kuvia Konstantinopolin muureista, ja Pyhän Romanoksen portista...
Kaikki alkoi tuntua hyvin todelliselta, yhtäkkiä oli sisällä tarinassa - melkein kuin lapset jotka päätyivät Narniaan. Piiritetty Kaupunki oli minun kaupunkini. Tuhoon tuomittu kulttuuri oli minun kulttuurini. Luin ja kärsin Johanneksen mukana, ylivoimainen piiritysarmeija lähestyi vääjäämättä päivä päivältä. Tiesin mitä kaupunkilaset söivät, millaiset heidän vaatteensa olivat, millaista musiikkia soi kaduilla ja kuijilla. Tunsin heidän uskonsa, heidän rukouksensa olivat minun rukouksiani. (Ei filiocque!)
En tiedä milloin viimeksi olisin eläytynyt näin voimakkaasti lukemaani. En enää mahtanut lukea kuin pieniä pätkiä kerrallaan - en voinut olla keskellä piiritystä päivisin lapset ympärilläni, enkä uskaltanut lukea iltaisin liikaa, etten olisi viettänyt öitänikin Blachernaissa tai hippodromilla.
Muistin toki että päähenkilö kuolee lopussa, mutta ylläpidin koko ajan toivoa että Anna Notaras pelastuisi. Itku tuli vasta siinä kohdassa, jossa sisar Khariklea hoiti kuolevaa turkkilaisnuorukaista.
Annasta, joka on todellinen henkilö, löytyi netistä yllättäviä tietoja. Todellisuudessa hänen isänsä, Luukas (Loukas) Notaras oli lähettänyt hänet Roomaan siskojensa luo jo ennen Konstantinopolin piirityksen alkua. Isä oli myös kaukaa viisaasti siirtänyt varojaan ulkoimaisiin pankkeihin, ja ilmeisesti sisarukset saattoivat elää evakossa varakasta ja ylhäistä elämää.
Konstantinopolin kukistumisen jälkeen Anna yritti perustaa kreikkalaisen siirtokunnan Siennan lähelle. Siirtokunta olisi ilmeiseti noudattanut Bysantin lakeja ja ollut oma pieni valtio. Sienna oli suunnitelmille myöntyväinen ja neuvotteluja käytiin, mutta jostain syystä hanke raukesi.
Anna muutti Venetsiaan ja hänestä tuli kaupungin kreikkalaisyhteisön voimahahmo. Hän oli mm. järjestänyt katoliselta kirkolta luvan ja oikeuden viettää kotikappelissaan ortodoksisen kirkon mukaista liturgiaa, tosin siihen sai osallistua vain oman talouden väki. Myöhemmin hän oli mukana perustamassa Venetsian ensimmäistä kreikkalaista kirjapanoa. Aikamoinen tahtonainen. Olkoon iäti muistettu!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti