Suuri paasto on jo hyvällä alulla. Paastovireeseen sopii mainiosti kaikkien pikku ikonimaalareiden suuri opetuselokuva, Tarkovskin Andrei Rublev. Vanha kunnon Mosfilm tarjoaa sen nähtäville netissä, yhdessä lukemattomien muiden, vähemmän kuuluisien neuvostoelokuvien kanssa. (Sivuston kuvaruudun alla on painike, josta voi valita englanninkielisen tekstityksen.) Tässä postauksessa paljastuu joitakin elokuvan juonenkäänteitä, joten jos et halua tietää mitään etukäteen, katso elokuva ensin! Toisaalta elokuva on niin monikerroksinen, että suosittelen Wikipedian artikkelin lukemista ennen elokuvaa.
On merkillistä, kuinka elokuvat muuttuvat ja elävät katselukerrasta toiseen. Kun ensimmäisen kerran näin Andrei Rublevin, minuun vaikutti eniten loppupuolen kohtaus, jossa nuori Boriska on saanut suuren kellon valettua. Tällä katselukerralla hätkähdin ihan fyysysestikin kohtausta, jossa ikonostaasi paloi mongolien hyökkäyksen jäljiltä. Silmä tunnisti Johannes Edelläkävijän nyt niin tutun hahmon ikonien joukosta ja minua puistatti. Ikonimaalausta opetellessani minulle on tullut yhä selvemmäksi, että ihminen ikonissa on elävä ihminen. Ei ehkä länsimaisen lääketieteen määritelmien mukaisesti elävä, mutta kuitenkin sillä tavalla olemaassa oleva, että häneen voidaan kohdistaa ajatuksia, puhetta, rukouksia. Ikonin ihminen on Elävien maassa, ja hän voi monin tavoin myös tavoittaa meidät.
Itse asiassa elokuvassa ei juurikaan maalata ikoneja tai freskoja, korkeintaan pestään hieman siveltimiä. Tarinan ytimenä on luova ihminen, ne eri tavat joilla luovuus meistä virtaa. Nämä erilaiset luovuuden mallit tuntuvat minusta tutuilta, toisin sanoen olen edes joskus kokeillut kaikkia näitä lähestymistapoja.
Elokuvan alussa utelias keksijä yrittää lentää kuumailmapallolla, tavoitella taivasta. Voidakseen luoda, ihmisen on pyrittävä mahdottomaan, ja tiedettävä että pahin voi tapahtua. Taiteilijan työ on kävellä tyhjyyden yli. Andrei on maalaamassa Viimeistä tuomiota, mutta epäröi aihetta, sillä ei halua ihmisten uskovan jumalaan silkasta pelosta. Andrein oppipoika Foma (Tuomas), turhautuu tämän epäröintiin ja lähtee muualle töihin. Fomalle luovuus on nimenomaan tekemistä, toimintaa, liikettä.
Durotshkalle, pyhälle houkalle, kauneus on järjestystä - seinä johon on roiskahtanut maalia saa hänet tolaltaan ja mongolien hyökkäyksessä kuolleen naisen tukka on letitettävä tarkoin, jotta asiat olisivat edes hieman paremmin. Mekaaninen käsillä tekeminen rauhottaa ahdistunutta mieltä. Andrei, joka on puolustaessaan Durotshkaa tappanut miehen, vetäytyy puhumattomaksi, maalaamattomaksi. Paha ihmisen sisällä tukkii luovuuden. Tai tarkemmin sanottuna, kun käsitämme oman syntisyytemme, luovuus saattaa käydä mahdottomaksi.
Kellonvalaja-Boris lähtee tekemään ruhtinaalle suurta kelloa, vaikka ei ole varma tietääkö kaiken tarvittavan - hän panee kaiken peliin ja onnistuu. Boriksen rohkeus päästää jotakin liikkeelle myös Andreissa. Hän haluaa taas maalata, luopuu hiljaisuuslupauksestaan ja lausuu yhden elokuvahistorian kauneimmista repliikeistä. "Mennään Troitsaan, sinä valat kelloja ja minä maalaan ikoneja."
Noissa sanoissa piilee kumma lohtu, ne tekevät minut onnelliseksi.
Itse asiassa elokuvassa ei juurikaan maalata ikoneja tai freskoja, korkeintaan pestään hieman siveltimiä. Tarinan ytimenä on luova ihminen, ne eri tavat joilla luovuus meistä virtaa. Nämä erilaiset luovuuden mallit tuntuvat minusta tutuilta, toisin sanoen olen edes joskus kokeillut kaikkia näitä lähestymistapoja.
Elokuvan alussa utelias keksijä yrittää lentää kuumailmapallolla, tavoitella taivasta. Voidakseen luoda, ihmisen on pyrittävä mahdottomaan, ja tiedettävä että pahin voi tapahtua. Taiteilijan työ on kävellä tyhjyyden yli. Andrei on maalaamassa Viimeistä tuomiota, mutta epäröi aihetta, sillä ei halua ihmisten uskovan jumalaan silkasta pelosta. Andrein oppipoika Foma (Tuomas), turhautuu tämän epäröintiin ja lähtee muualle töihin. Fomalle luovuus on nimenomaan tekemistä, toimintaa, liikettä.
Kellonvalaja-Boris lähtee tekemään ruhtinaalle suurta kelloa, vaikka ei ole varma tietääkö kaiken tarvittavan - hän panee kaiken peliin ja onnistuu. Boriksen rohkeus päästää jotakin liikkeelle myös Andreissa. Hän haluaa taas maalata, luopuu hiljaisuuslupauksestaan ja lausuu yhden elokuvahistorian kauneimmista repliikeistä. "Mennään Troitsaan, sinä valat kelloja ja minä maalaan ikoneja."
Noissa sanoissa piilee kumma lohtu, ne tekevät minut onnelliseksi.
Great Lent started a few weeks ago. Andrei Tarkovskys film "Andrei Rublev" goes well with the mood of the lent. Good old Mosfilm has made it available online, together with many other less famous soviet films. On the site, you will find a tab for english subtitles under the screen, to the right. In this post, I write about the film, so if you want to see it without knowing the plot, watch it first! On the other hand, this film is so full of symbols and layers of meaning - I recommend you read the Wikipedia article before watching.
Is it not strange how films seem to have a life of their own, every time you watch them they have changed? You understand new things, see things you have not seen before. When I first saw this film, the scene in the end, when young Boriska has managed to cast the great bell, felt so important. This time I was very shocked by the scene where the Mongols had raided the town of Vladimir and the iconostasis was burning. My eye picked out the now so familiar figure of St. John the Forerunner among the icons, and I shuddered. During my studies of iconography, it has become clear to me that a human being in a icon is a living person. Maybe not alive according to the criteria of western medicine, but existing in that sense that you can adress him with thoughts, speech, prayers. The person in a icon is in the Land of the Living, and he can in many ways reach out to us too.
As a matter of fact, not much painting gets done in the film, at most, they wash their brushes a little. The focus of the film is creativity, the different ways a creativity flows from us. All of these models of creativity seem very falmiliar to me. In other words, I have applied them in my life and work.
In the very beginning of the film, an inventor is experimenting - unsuccesfully - with a hot-air balloon, as he tries to reach the sky. We do have to aim high and know the worst can happen. An artist is the one who must walk over the void. Later in the film Andrei is preparing to paint the Last Judgement, but hesitates because he does not want people to belive in God out of fear. Foma, (Thomas) his apprentice is frustrated and leaves to work elsewhere. For him, creativity is doing, action, movement.
For Durotshka, the holy fool, the order of things equals beauty - a wall splattered with paint makes her very upset, and she feels that the hair of a woman killed in the Mongolian raid has to be braided, to put things right again. Andrei, who has killed a man to defend Durotshka, takes a wow of silence and stops painting. The evil inside us stems our creativity. Or, to be more accurate, when we realize our own sinfullness, creativity might become impossible for some time.
Bellfounder-Boris commences the casting of the bell comissioned by the prince, although he is uncertain wether he knows everything he needs. He puts everyhting at stake - and succeeds. Andrei is moved by Boriskas courage, it makes him want to paint angain. He breakes his silence and utters one of my favorite lines in film history: "Let´s go to Troitsa, you cast bells and I paint icons".
There is a strange consolation in those words, they make me happy, somehow.
